Kunniapaikalla asunnossa olivat pienet kengät. Ne olivat kuuluneet Lailan lapsena kuolleelle pojalle. Kengille oli raivattu kuin muistojen alttariksi tila muutoin täynnä tavaraa rönsyilevän lipaston päälle. Laila pysähtyi usein kenkien viereen niitä katsomaan. Ennen lähtöä Laila pyyhkäisi kädellään pölyt kengistä ja siveli niitä. Sitten hän laittoi kengät hitaasti takaisin paikoilleen. Hetki oli aina juhlallinen ja nosti kyyneleet silmiini.Osasto 6 on kirja ihmisistä. Suljetulla osastolla työskentelystä voi syntyä mielikuvia pehmustetuista kopeista ja potilaista, joiden hoito on lähinnä kaukaisuuteen eksyneen katseen tavoittelua, hajanaisten lauseiden yhdistelyä ja vahvojen lääkkeiden annostelua. Deadline Kustannuksen tuore kirjailija Raija-Leena Rekilä kuitenkin kumoaa nämä mielikuvat esikoiskirjassaan täysin. Psyykkisesti sairaiden kanssa työskennellessä ammatillinen osaaminen on ehkä tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on myötätunto ja kyky kohdata potilaat persoonana, ei mauttomana ja hajuttomana hoitajana. Kaksi vuosikymmentä suljetulla elää Rekilän mielessä aikana, jona hän on kokenut potilaiden kanssa elämän ilot ja surut, ollut saatanan lähettiläs ja pikkulintu. Joskus potilaiden räväkkyys on nolottanut, toisinaan potilaat ovat häpeilleet hänen seuraansa julkisilla paikoilla. Rekilä tietää, että itsepäisesti sulkeutunut potilas voidaan saada avautumaan vaikka lempeästi hiuksia harjaamalla. Mutta kuinka kieltäydytään kosinnasta pimeän osaston käytävillä?
